Rodeota Montanassa ja koskenlaskua Kanadassa

19.6.-21.7.2024

Paluu Salt Lake Citystä

Palasin nyt bussilla Idaho Fallsiin. Jennyn kanssa vietetty loma oli juuri päättynyt. Paikallinen tuttu perheen isäntä nouti minut bussiasemalta kotiinsa. Polkupyöräni oli odottamassa autotallissa, siellä mihin olin sen jättänyt pari viikkoa sitten. He huolehtivat minusta, kuin oman perheen jäsenestään.

Vaihdoin Suomesta tuliaisina saadut uudet renkaat kuluneiden tilalle ja jatkoin aamulla matkaa. Päivä oli kuuma, kuten tavallista. Nyt reittiini oli tulossa muutos. Tähän asti olin seurannut Western Wildlands-reittiä. Mutta ehtiäkseni Kanadaan ennen viisumin umpeutumista, oli reittiä helpotettava. Otin siirtymän läheiselle Great Divide-reitille. Molemmat maastopyöräreitit kulkevat koko pituudeltaan Yhdysvaltojen halki Kalliovuoria pitkin.

Great Dividellä oli myös mielenkiintona nähdä Tour Divide-ultrapyöräkisa, joka oli parhaillaan käynnissä. Kilpailijat olivat lähteneet Kanadan puolelta liikkeelle määränpäänä Meksikon raja. Mukana oli kolme suomalaista hurjapäistä osallistujaa. Kuvittelin siirtymän Great Dividelle olevan tylsää suorittamista, mutta päinvastoin. Parin päivän aikana näin massiivisen Teton-vuoriston jäätiköineen ja silmiä hiveleviä vehreitä niittyjä. Olin nyt ihan kuin Windows 95 sisällä.

Tour Divide

Ehdin Great Divide-reitille auringonlaskun aikaan. Kisa oli alkanut Kanadan Banffista viikko sitten. Kisan kärki oli ohittanut tämän pisteen vain hetkeä aiemmin. Laitoin teltan pystyyn tien viereen niitylle ja jäin odottamaan kisailijoita. Pääsinkin heti kannustamaan. Tämä oli hienoa, sillä viimeisen 2,5 kuukauden aikana olin tavannut yhteensä vain pari-kolme pyöräilijää. Hämärällä tiellä hiippaillessani pari lähestyvää pyöräilijää säikähtivät pahasti luullen minua karhuksi. Sitten opin aloittamaan kannustushuudot riittävän aikaisin.

Aamulla vastaan tuli Tero Niemelä. Tämä kisa oli jo selkeästi esiväsyttänyt tämän kovakuntoisen himopyöräilijän, sillä ehdimme pitää pitkän juttutauon tien penkalla. Hänen sijoitus oli tässä kohtaa noin 20.

Matka jatkui hiekkatiellä havumetsissä seuraillen kirkkaita koskia vuorten välissä. Kisailijoita tuli ajoittain vastaan, joten pääsin taas huutamaan kannustuksia. Se selkeästi ilahdutti jokaista. Toisena suomalaisena tuleva Markku Leppälä jäi näkemättä, sillä hän meni myöhään illalla ohitseni ja olin paennut piinaavaa hyttysparvea teltan uumeniin. Kisan seuranta ei myöskään ole aivan tarkka.

Tänään oli myös juhannusaatto. Sain hänen somesta inspiraatiota ja tein itsellenikin juhannusvihdan, jonka ripustin koristamaan pyörän tarakkaa. Seuraavana päivänä saavuin pikkukylään, jossa oli ruokakauppa ja ravintola. Siellä pörräsi kisakuskeja, joita pääsin nyt tapaamaan paljon. Paikalle tupsahti myös Sami Pasanen. Innostuin jopa tekemään hänestä instagramiin kisahaastattelun. Loppukevennyksenä otin pyörän tarakalta vihtani ja annoin hänelle juhannusvihdonnan. Vieressä oli hänen japanilainen kisakaverinsa, joka sai samalla vihdasta selkäänsä. Kontekstista irroitettuna, tämä oli hänelle varmasti hämmentävä kulttuurikokemus.

Rodeota ja random-yöpymisiä

Laakeat preeriat ja aavikkoiset vuoret koristivat nyt maisemaa. Keskellä ei-mitään tuli yhtäkkiä vastaan iso cowboy tapahtuma. Ihmiset olivat pukeutuneet, kuten Hollywood-filmeissä. Hevoskentällä oli erilaisia ratsastuskilpailuja, jotka liittyivät karjan paimentamiseen ja rodeota. Jopa lapsillekkin oli omia kilpailuja ja vaikutuin alle 8-vuotisten taidoista käsitellä todella taitavasti hevosiaan.

Saavuin seuraavaksi Montanaan. Se on viimeinen osavaltio matkallani Kanadaan. Täällä sattui pari erikoista yöpymistä: Pienen tien varrella oli mukava ilmainen telttailupaikka, jossa oli pöytiä ja nuotiopaikkojakin. Siellä ei ollut ketään muuta. Illalla teltan takaa pusikoista alkoi kuulua jonkin eläimen äänekästä rymistelyä. Kuului kuinka oksat katkeilivat. Menin ulos teltasta karhusprayn kanssa ja tähyilin lampun kanssa pilkkopimeään metsään. Sormi oli valmiina liipaisimella sumuttamaan pippurikaasut, mutta mitään ei kuitenkaan näkynyt. Äänet vaimenivat ja sain sitten nukuttua lopulta hyvin korvatulppien kanssa.

Parin päivän kuluttua saavuin iltapäivällä Butteen, se oli iso kaupunki. En ehtinyt sieltä pois ennen pimeää, joten jäin kaupunkiin yöksi. Ostoskeskuksen lähes tyhjän parkkipaikan takaa löytyi pieni suikale pusikkoa, jonne sai hienosti teltan iltahämärässä pimeyden piiloon. Juuri ennen nukkumaanmenoa näin poliisiauton kurvaavan parkkipaikalle tarkastamaan hylätyn auton, joka sattui olemaan aika lähellä telttaani. Poliisit huomasivat taskulamppujensa valossa telttani ja alkoivat lähestymään. Pian he kuitenkin kääntyivät takaisin ja poistuivat. Ehkä he näkivät polkupyöräni ja ajattelivat olevani harmiton matkailija. Sain lopulta nukuttua hyvät unet.

Yhtenä päivänä poikkesin taas kerran nälkäisenä klassiseen diner-ravintolaan. Diner-ravintolat ovat ehdoton suosikkini autenttiseen amerikkalaiseen ruokailukokemukseen. Istuin baaritiskin eteen syömään ja tilasin kauan odottamani annoksen amerikkalaisia pannukakkuja. Full-stack annos sisälsi korkean pinon - yhteensä neljä isoa pannukakkua, pekonia, munakokkelia, hilloa, mustikoita ja pallon jäätelöä. Lisäksi sain ison lasillinen kokista kukkurallaan jääpaloja, jonka tarjoilijatar täytti aina uudelleen kun se oli tyhjenemässä. Kaverit Suomessa olivat kertoneet, että pannukakkuannokset Jenkeissä ovat valtavia eikä niitä meinaa jaksaa syödä. Tällainen väite piti päästä itse kokeilemaan, että sen varmasti uskoo. Niinhän siinä kävi, että oikeassa olivat olleet. Ruokakoomaa piti sulatella kaksi tuntia, ennenkuin pyörän päälle nouseminen taas onnistui.

Pyöräilijöiden yhteisö

Näin nyt edelleenkin joka päivä Tour Dividekilpailijoita. Suurin osa otti tämän rennosti retkeilymielessä lähtiessään matkaan jopa viikon myöhässä. Jotkin paikalliset maatilat myös tarjosivat kuskeille ruokaa ja majoitusta ilmaisena palveluna. Satuin näistä paikoista vain yhteen. Kyseessä oli legendaarinen Llama Ranch, jonka katolle oli isolla maalattu polkupyörän kuva symboliksi. Siellä oli jopa useita pieniä mökkejä ja grillikatos, joiden seassa maatilan laamat tepastelivat. Sain yhdestä mökistä sänkypaikan ja sen oma keittiö oli varustettu kaikennäköisillä ruuilla, jotka olivat vapaasti käytettävissä. Jopa viinipullojakin oli tarjolla. Kaikki nämä oli tehty pyöräilijöitä varten.

Vietin täällä hauskan illan monien matkaajien kanssa. Osa oli ollut täällä parikin yötä ja heitä oli matkalla molempiin suuntiin, sekä Kanadaan, että Meksikon rajalle. Tähän Llama ranch paikkaan pääsee lyhyesti tutustumaan oheisesta linkistä Ryan van Duzerin esittelemänä osana hänen matkaa: https://youtu.be/V3O3ooTtrV4?t=1286

Seuraavana päivänä tapasin kaupungissa toistamiseen pyöräryhmän, joka oli matkalla kanssani samaan suuntaan. Mukana oli amerikkalainen, saksalainen ja puolalainen. Jatkoimme koko päivän pyöräilyä yhdessä. Seuraavassa kylässä olisi kuulemma seurakunta, joka majoittaa pyöräilijät ilmaiseksi. Tämä amerikkalainen, jo keski-ikää lähestyvä pyöräilijä oli juuri eläköitynyt myytyään lakifirmansa. Sen kunniaksi oli nyt pyöräreissu meneillään kotimaansa halki. Perillä hän tarjosi ravintolaruuat kaikille, eikä kukaan jäänyt nälkäiseksi tai janoiseksi. Läheisen seurakunnan talo, joka sijaitsi kirkon alakerrassa oli vapaassa käytössä. Siellä olikin jo yli kaksikymmentä pyöräilijää vetäytymässä nukkumaan lattialle. Yhden välioven takaa löytyi pienen pieni huone, joka toimi omana majapaikkanani. Heräsin raukena yhdeksältä aamulla. Pitkä ja mäkinen 100km päivä oli ollut uuvuttava. Avasin välioven ja tupa ammotti tyhjyyttään. Kaikki muut olivat jo lähteneet. Menetin pyöräryhmäni ja jatkoin taas yksin pyöräilyä.

Itsenäisyyspäivä

Muutaman hiljaisen päivän jälkeen saavuin Kalispell-kaupunkiin. Olin nyt pitkästä aikaa saamassa warmshower-yöpaikan. Hiljaisella omakotitaloalueella rullailin pikkukaduilla etsiessäni oikeaa taloa. Yhdellä takapihalla oli jonkin verran porukkaa ja pysähdyin kysymään onko tämä oikea paikka. Isäntä tuli vastaan ja tervehti iloisesti, että tänne vaan. Emäntä tervehti halauksella ja kertoi, että pääsen heti syömään, sillä ruoka on juuri katettu. Istuin syömään takapihan puutarhaan. Kesäpäiväkin oli mukavan lämmin. Nyt 4. Heinäkuuta on itsenäisyyspäivä. Siksi oli katettu oikein juhla-ateria.

Paikalla oli minun lisäkseni neljä muuta matkaajaa ja isäntäperheen poika. He kaikki olivat suunnilleen minun ikäisiäni. Kaksi heistä oli Continental divide-polun vaeltajia. Polku kulkee Yhdysvaltojen halki Kalliovuorilla, kuten minun pyöräreittinikin. Kaksi henkilöä olivat haaksirikkoutuneet tänne, sillä toinen heistä asui koulubussiin rakennetussa asuinautossa ja heidän matka oli keskeytynyt tänne rikkoutuneen moottorin vuoksi. Koulubussi oli nyt korjaamolla, kun kolariautosta irroitettua moottoria asennettiin hänen autoonsa.

Illan hämärtyessä menimme kadulle katsomaan ilotulituksia ja heiluttelemaan tähtisadetikkuja. Päätin jäädä tänne kahdeksi yöksi. Aamulla isäntäperhe oli lähtenyt töihin. Etsin itselleni kaapeista aamupalaa. Jäimme kolmistaan bussityyppien kanssa hengailemaan päiväksi taloon. Tuntui vähän hassulta, että koko talo on luovutettuna näin matkaajille. Ihmiset osaavat olla luottavaisia ja se on mahtavaa.

Talo oli hieman vanha ja omaperäisesti sisustettu, mutta juuri se teki siitä erittäin kodikkaan. Sain lainata talon ompelukonetta ja nyt oli hyvä hetki vaihtaa sisätelttani rikkoutunut vetoketju. Kävin iltapäivällä ruokaostoksilla ja moikkaamassa isäntää hänen töissään, paikallisessa pyöräliikkeessä. Parin päivän vierailun aikana tutustuin heidän erikoisuutensa; Heillä oli valtava määrä erilaisia pelejä, joista monet olivat minulle täysin uusia. Vietimme aikaa kuin vanhan ajan tyyliin ja pääsin tunnelmasta kiinni kuinka yhdysvalloissa on eletty ennen älypuhelinaikaa.

Koskenlaskua Kanadassa

Seuraavana päivänä etenin taas pyörällä. Yöllä telttaillessa huomasin voinnin heikkenevän ja seuraavana päivänä oli lievästi kuumetta. En päässyt teltasta ulos koko päivänä muutakuin kuin kerran tarpeille. Tämän yhden lepopäivän jälkeen tuli ihmeparantuminen ja pyöräily jatkui taas lähes täysin terveenä. Saavuin nyt Eurekaan, lähelle Kanadan rajaa. Kaupan pihassa tapasin porukan muita pyörämatkaajia. Joku heistä osti paketillisen jäätelöpuikkoja koko porukalle ja ne toivat paljon iloa kuumana kesäpäivänä.

Laskelmieni mukaan huomenna olisi 90 päivän viisumini viimeinen päivä. Löysin nettilaskurin varmuudeksi siitä kuinka oleskeluaika lasketaan. Sen mukaan olin jo ylittänyt oleskeluaikani yhdellä päivällä. Lähdin sitten samantien vielä tänään ylittämään rajaa. Yhdysvaltoihin en siis ole tarvinnut varsinaista viisumia, mutta kyseessä on visa waiverohjelma, jonka saa 21 dollarin nettihakemuksella ja myöntämisessä menee yleensä muutama päivä. Kanadalla on vastaava menettelytapa, mutta hinta on muutaman dollarin ja käsittelyaika lasketaan minuuteissa. Tämä unohtui tehdä nyt minulta kiireessä. Rajatarkastaja kyseli muutaman kysymyksen ilmeisesti puuttuvan luvan vuoksi, ennen kuin sain passiini Kanadan leiman. Olin nyt Brittiläisessä Kolumbiassa. Havumetsäiset jylhät vuoristot olivat nyt joka puolella ja kristallin kirkkaat kosket pauhasivat. Luonto oli kuin Suomen lappi steroideilla.

Ihmettelin, että miksi olin ollut niin kauan Yhdysvalloissa, kun täällä oli hienompaa. Viikoista toiseen jatkunut pyöräily alkoi kuitenkin vähitellen kyllästyttämään. Olin myös levon tarpeessa, joten päätin jäädä muutamaksi yöksi Fernien kaupunkiin. Budjettiystävällisenä vaihtoehtona telttailin yöt lähimetsässä ja menin kaupunkiin hengailemaan päiväksi. McDonald's toimi erinomaisena tukikohtana joka päivä. Siellä oli vessa, pistorasioita, ilmainen wifi, ilmastointi ja edullista ruokaakin tarjolla. Tämä kaupunki oli ulkoilmaturistien suosiossa, joten minäkin päätin kokeilla jotain aktiviteettia; Ilmoittauduin koko päivän mittaiseen koskenlaskuun. Laskimme kilometritolkulla koskia kuuden hengen kumiveneillä. Veneen perässä oli ohjaaja, joten meidän tarvitsi ainoastaan meloa silloin kun hän antoi merkin.

Pauhaavat kosket olivat enimmillään 3- ja 4- luokan koskia. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? 1-2 luokat ovat helpoimpia. Niissä vesi hieman roiskui ja oli kivaa. 3-luokan koskissa aallot tulivat koko veneen yli ja adrenaliini virtasi. 4-luokan koski oli jo julma - kuin valtava pesukone. Veneemme kippasi 45-asteen kulmaan ja jäi siihen asentoon jumiin valtavaan virtapaikkaan. Samaan aikaan veneen yli iskevä voimakas aalto horjautti minut niin, että tipuin kallellaan olevan veneen vastakkaiselle reunalle. Ennenkuin ehdin törmätä vieruskaveriini, hän lensi ulos veneestä saman aallon vaikutuksesta ja päädyin hänen paikalleen. Hoipuin hetken aikaa veneen reunalla saamatta mistään käsillä kiinni. Lopulta painopiste kääntyi sen verran edukseni, että horjahdin takaisin veneen sisälle. Hetken päästä vieruskaverini nostettin takaisin kyytiin ja matka jatkui. Lisäohjelmana oli myös hyppy kallion kielekkeeltä koskeen. Takaisin rantaan piti uida kovalla vauhdilla, ettei virta vienyt mennessään.

Myöhemmin iltapäivällä joen kosket alkoivat pienentyä ja jännitys hiipui. Nyt oli vähän surullisen tyhjä olo, että tässäkö se nyt oli. Keho oli jo tottunut adrenaliiniin – ja kaipasi sitä lisää.

Pyöräreittini seuraili nyt usein pieniä jokia. Harmittavasti vedet ovat aina olleet hyvin kylmiä, ja se tekee peseytymisestä hankalaa. Nyt kuitenkin rohkaistuin ja hyytävää veteen pulahtaminen oli itseasiassa hieno kokemus. Jotain oli muuttunut, sillä ilman koskenlaskua ei olisi tullut mieleenkään saada itseäni kylmään jokeen ja jopa nauttia siitä. (Kuvat 8 ja 9)

Etapin päätös Calgaryyn

Yksi hotelleja täynnä oleva pikkukylä muistutti hieman Suomen lappia poroineen. Hotellien edustan nurmikoilla oli nyt vain porojen tilalla peuroja. Näin vieläkin lähes joka päivä useita pyöräretkeilijöitä. Lähes kaikki heistä kertoivat nähneensä karhuja viimeisten päivien aikana, pari kuskia kertoi nähneensä jopa kuusi karhua. Minä sen sijaan en ollut nähnyt vielä ainuttakaan.

Tapasin myös kaksi pitkän matkan vaeltajaa. He olivat Continental Divide Trailin lisäosiolla, Kanadan puolella. Heillä oli vain pienet reput selässä ja toisella sateenvarjo, joka oli poutapäivinäkin erinomainen suoja paahtavalta auringolta. Tämä vaeltaja nimeltään Twig kertoi tuntevansa yhden suomalaisen. Hän oli ollut Suvin kanssa vaeltamassa CDT:Ilä Yhdysvaltojen halki. Suomessa kevytretkeilypiirit ovat pienet, joten Suvi oli minullekkin netin kautta tuttu. Pitkänmatkan vaelluspiireissä Yhdysvalloissa on erikoisuutena polkunimet. Ihmiset eivät siis käytä omia nimiään vaan PCT-polulla toiset vaeltajat antavat uuden nimen.

Lounaalla levitimme eväämme yhteiseksi buffetiksi ja saimme todella hyvän gourmet lounaan. He hämmästelivät minun kattavaa ruokavalikoimaani. Pyörällä on niin paljon helpompaa kantaa lisäkiloja. Tunsin olevani luksusmatkaaja vaeltajiin verrattuna.

Sitten sattui taas jotain. Illalla teltassa auringonlaskun aikaan aloin hapuilemaan puhelintani, mutta sitä ei löytynyt. Tajusin unohtaneeni sen iltapäivällä erään leirintäalueen huussiin. Nyt piti sitten laittaa leiri takaisin kasaan ja kesti tunnin verran pyöräillä takaisin leirintäalueelle. Puhelin löytyi vessapaperitelineen päältä, juuri sieltä mihin olin sen jättänytkin. Jäin sinne yöksi, sillä oli jo pimeää. Paikka ammotti tyhjyyttään ja sain nukkua kaikessa rauhassa.

Lähestyin Calgarya ja jätin hyvästit kertakaikkisen kauniille luonnolle, joka näytti suorastaan epätodelliselta.

Suurkaupunkiin oli hyvä ajaa pyörällä. Olin ostanut lentolipun Quitoon Ecuadoriin ja lennon lähtöön oli nyt kolme vuorokautta aikaa. Sain majapaikan pariskunnalta, jotka olivat myös pyöräretkeilijöitä. Sain itseasiassa oman huoneen omalla kylpyhuoneella. Kaikki ateriat tarjottiin ja runsaalla valikoimalla oleva aamupala syötiin puutarhassa. Pariskunta oli eläkkeellä, joten heillä oli aikaa. Meidän ikäerosta huolimatta, tulimme erinomaisesti juttuun. Mies oli käynyt viime vuosikymmenien aikana retkeilemässä useissa kohteissa ympäri maailmaa, joissa myös minä olin jo käynyt, tai olen haaveillut meneväni. Iltaisin katsoimme youtubesta seikkailuvideoita pyörämatkailijoilta, joita he olivat aiemmin majoittaneet.

Heillä oli autotallissa ylimääräisiä pahvilaatikoita pyörille, koska useat pyörämatkailijat olivat saapuneet ensimmäisenä tänne Calgaryyn aloittaessaan pyörämatkan Yhdysvaltojen halki. Pakkasin pyöräni ja seuraavaksi olin jo lentokoneessa kohti eteläistä pallonpuoliskoa!